On taas saanut vääntää exän kanssa, että ottaako lapset viikonlopuksi vai ei…ja kun joutuisi ottaa vielä seuraavanakin viikonloppuna, niin on sitten ollut niin pirun mukavaa. Vien sitten lapset ja toivon parasta. Varmasti muksut soittaa ja laittaa tekstaria koko illan ja huomenna kysytään joko voi tulla kotiin.
En sitten mennyt treffeillekään viikolla. Tappelu sai mut niin uuvuksiin. Ei siis miehet kiinnosta. Tai vähän ja se yksi vaan.
Ja en ole taas saanut siltä mitään merkkiä viimeaikona, että se edes tykkäisi musta…jollaintapaa…siis aika masentavaa, ihan oikeesti.
Nyt lähdetään sitten likkakaverin kanssa ulos ihan omille kulmille. A:lle en ole soittanut enkä viestiä laittanut. Ei pysty ei kykene. Toivottavasti illalla pysyisi järki päässä myöskin…
Ihmettelin tuossa torstai iltana, miten jotkut eronneet löytävät heti parin kuukauden sisällä ”elämänsä rakkauden” ja menevät sitten heti kihloihin ja naimisiin. Tarttuvatko he silloin aina heti ensimmäiseen vai onko se muka heti rakkautta? Kuinka sitä voi rakastua niin pian, kun sydän on täynnä vanhaa tuskaa…ja jos tarttuu ensimmäiseen, niin miksi? Sitten, kun kävin sen yhden kanssa treffeillä, niin hänhän oli heti sellanen, että koko entinen elämä ladataan mun eteen ja tuleva, näytetään lasten kuvat yms. ja seuraavassa lauseessa, että haluan sitten naimisiin. Tavataan siltä pohjalta sitten, kiva kiva…vielä yritetään pitää kädestä kiinni ja halata heti. Juu ei kiitos vaan. Mä en vaan voi tuolla tavalla päättää, että juu otetaan tuo ja sit naimisiin. Mulle ei siis riitä ihan kiva ja keskinkertainen.