Ei sitä hymyä kauan kestänyt. Meniköhän kolme päivää. Sen jälkeen alkoi taas ahdistaa ja vetäytyminen. Ei vaan pysty ajattelemaan, että tulisiko tästä jotain. Koko ajan pelkää vaan, että mua sattuu. Ärsyttävää, kun tiedostaa itse tämän, mutta ei osaa vielä tehdä mitään asian eteen, että muuttuisi. Toisaalta, eihän tässä ole mikään kiire. Kohta tasan vuosi erosta. Tuntuu vaan niin paskalta. Ikävä jollain lailla omaa kultaa (ei siis exää), joka kanssa voisi tehdä asioita, jakaa arkea. Ja kuitenkin, nautin yksinolostakin. Pelkään, että kohta nautin niin paljon, että en enää ketään huolikkaan.
Välillä tuntuu, että ystävätkin ajattelee, että voi taivas, kun sillä on ihanaa. Vapaa deitailla ketä haluaa, vapaa harrastaa sexiä kenen kanssa haluaa, voi bailata, tavata ystäviä. Niimpä…senköhän takia useimmat ei soita edes, hei mitä sulla kuluu? Tehdäänkö yhdessä jotain? Ei tää yksin olo ole läheskään kivaa, saati sitten menoja täynnä. Suurin osa menee lasten kanssa ja niiden harrastusten. Loput ajasta työ vie ja jos joskus voi tehdä jotain muuta, niin kyllä se on kaivattua herkkua. Mutta oisi kiva kuulla edes ystävistä, muistakin kuin niistä kahdesta.
Merkinnät RSS-syötteenä