Päivä meni jo hieman paremmin, mutta nyt taas, pieni alavire. Olo on vaan niin surullinen. Tuntuu jotenkin epätodelliselta, että ikinä enää olisin parisuhteessa. Vaikea uskoa, että kukaan pitäisi mua oma rakkaana. Että joku kiinnostuisi juuri minusta ihmisenä…miten pystyä luottamaan. Nyt en luota kuin jollain tavalla Mister M ja enkeliin. No onhan sekin jotain. Hukutan vaan itseni töihin, pakoa sekin.
Toisaalta ymmärrän ihmisiä, jotka lohdukkeeksi kelpuuttavat ihmisen kuin ihmisen, että saa läheisyyttä. Edes hetken. Harhaa, jossa voi olla ja kuvitella jotain muuta. Käyttää toista hetken ja sitten dumpata pois. Musta vaan ei ole siihen. Jollain tavalla kaipaa toista aikuista, tuoksua, kosketusta, katsetta, lämpöä, hymyä…nyt täytyy vaan tyytyä katselemaan. Vaikka tuntisinkin vetoa, musta ei vaan ole juuri nyt aloitteentekijäksi. Pelkään, että torjutaan. Että en riitä.
Eipä ystävällänikään mene hyvin. Mies pysyttelee poissa. Mä en jaksais. Tai jaksoin joskus, mutta ei ex ollut noin kauan poissa. Sen on vaan itse katsottava juttu loppuun. Vaikka kuka sanoisi mitä, ei se tajua. Se on vaan koettava. Kunnes sitten pää hajoaa tai järki tulee päähän. Eipä tässä voi muuta kuin kuunnella.
Merkinnät RSS-syötteenä