Eilen tapasin mun lakimiehen tai siis naisen, joka taistelee mua kuiville exän tekosista. Hän sanoi jutelleensa assarinsa kanssa tosi paljon aina minusta. He ihmettelevät, että miten minä jaksan. Moni olisi luovuttanut ja masentuneet tilanteesata. Miten jaksan olla iloinen ja positiivinen. Ja kuinka olen aina niin lämmin muita ihmisiä kohtaan, vaikka mulle on sattunut tällästä. Miten mun persoona huokuu sellasta, että olen ihana ihminen. Veti aika hiljaiseksi. Yritän olla aito oma minä, kaikesta huolimatta. Itse en vaan päästä kovin helposti ketään sitten ihan lähelle. Tai ainakin tiedän, että en päästä. Tottakai mun on helpompi olla ilman exän varjoon, ei tarvitse pelätä. Ei tarvitse kuulla henkistä dissausta, ei ulkonäkö arvostelua. Ei tarvitse miettiä sen takia yhtään mitään. No, ehkä lasten tapaamista. Mutta siitäkin on selvitty melko hyvin.
En tiedä, mitä hyvää olen tehnyt, että nyt minulla on kolme aivan ihanaa ihmistä auttamassa mua. Ja uskon, että kukaan ei tiedä, kuinka paljon he tekevät mun hyväksi. Antavat vapauden. Lakinainen sanoi, että tämä koskettaa häntä niin paljon, että tämän hoitaa ihan ”special case”. M taas hoitaa ja auttaa tässä tietotekniikassa, joten saan turvan ja vapauden sitä kautta. Eikä edes lapset joudu turvautuu isäänsä, kun homma hoidoissa. M vaan ei tiedä, kuinka paljon tämäkin asia mulle merkitsee. Sekä sitten ystäväni, joka otti yrityksen nimelleen. Ja sitä kautta elämä jatkuu. Ja mun ” vauvani” pysyy kartalla. Ja nyt on kiva, kun voi uppoutua töihin täysillä. Ei tarvitse ajatella koko ajan jotain ikävää, niin kuin ennen.
Kävin muuten jälleen treffeillä, ihan aikuisen miehen kanssa. Tai no mun ikäinen siis. Ihan ok ulkonäkö periaatteessa. Mut ei särmää. Sellanen aviomies aineista. Tosi kiltti ja huomaavainen. Hirveintä oli, kun huomasin, kuinka täpinöissään se oli musta. Kehui, mutta onneksi ei ihan liikaa. Sanoi, että mulla on enkelin silmät. Halasi oikein mielellään, multa tuli vaistomaisesti vetäytyminen. Yllätti mut silittämällä poskea ja sanoi taas, että olen niin kaunis. Hoh hoijaa…En oikein tiedä, ihan kiva. Mutta, ei varmaan mulle sopiva. Tai mistä helvetistä mä tiedän. Tai sanotaan näin, että ei saanu mun hyviä hormooneja hyrräämään vielä ainakaan. Huomasin, että puhua pälätän koko ajan, mikä ei ole hyvä merkki. Jos mies tekee vaikutuksen, menen enemmänkin hiljaiseksi.
Yritän tässä nyt sitten koko ajan koodata mun pään uudelleen. Minkälaisiin miehiin aina ihastun? Miten he ovat mua kohdelleet? Miten olen tavannut he? Ja siihen sitten jäädääkin…seksuaalinen vetovoima on ainakin olemassa heti alusta lähtien, mies ei välttämättä ole perinteisellä tavalla hyvännäköinen tai komea, mutta toki niitä namujakin mahtuu listalle. Muutama on tullut tutuksi työn tai harrastusten kautta, paitsi A ja U. Raflasta, no ne on niitä kertajuttuja. Ja sellaiseksi tarkoitettu. Tosin heti, poikkeus vahvistaa tämänkin säännön. Mutta sekin on iki vanha juttu ja nykyään ystäviä. Joten sieltä en suhteita löydä. Joten pitäisikö mun antaa tälle mahdollisuus? Kun mä en hihku riemusta, niin toimiiko homma. Mut, kun ajattelen koko ajan, että A menee ohi ja sekin ykskin on jotenkin seksikkäämpi…ja toisaalta. Mä en halua leikkiä kenenkään tunteilla. A kanssa homma toimii, kun kumpikin tietää tilanteen ja toisaalta, että suhde jossain vaiheessa loppuu kuitenkin. Ja en ole vielä valmis sitoutumaan mihinkään hirmu vakavaan. Vai olenko nyt rehellinen itsellenikään…jos olisi joku joka saa mut sekasin onnesta, hmm. Ja mä kun luulin itsestäni, että voisin deittailla useampaa yhtä aikaa. Empä taidakaan voida. Vai josko sitten, kun molemmat on asenteella, että tää ei ole mitään vakavaa. Ei tästä pohdiskelusta tulee mitään järkevää…
Merkinnät RSS-syötteenä