Kävin yhden frendini kanssa pienellä lomareisulla. Jäin taas ajattelemaan liikaa ja vihaan itsessäni tiettyjä piirteitä. Ystäväni on mua nuorempi noin kymmenen vuotta, ujo ja estynyt. Jättää asioita tekemättä uskalluksen vuoksi. Sitten reissaa ulkomaille ja siellä alkoholin vaikutuksen alasena voi tehdä jotain. Ja mielusti vain ulkomaalaisen lipevän pleijerin kanssa. Ne, kun ottaa ohjat ja lepertelee limaisuuksia, joita sitten on helppo uskoa…ja suomalaiset miehet…ne ei käy. Kun useimmat ei ota ohjaksia ja piiritä.
On mustakin kivaa, vai pitäisikö sanoa, että kyllähän aina kehut yms. tuntuu mukavalta. Mutta kyllä sen tuntee sanooko toinen sen tosissaan vai pelkästä halusta saada piparia. Ei kai kukaan voi olla niin naivi. Mutta kai voi…Ystäväni sanoi, että ei osaa muka flirttailla ja saada miehen huomioita. Reissulla oli tarkoitus harjoitella tätä, mutta ei. Hälle tuli hyytyminen…
Huomasin, että olen itsekin laiskistunut miesten suhteen…eihän kukaan tule kotoa hakemaan…mutta ei vaan ole nyt jaksanut. Miehet yhä kiinnostaa jollain tasolla, mutta kun ei ole päässyt oikein mihinkään, niin eipä sitä kehenkäään törmäile. Ja matkalla töihin tai kotia ei kyllä kehenkään törmää. Vihaan tätä tunnetta, kun ei itsekkään tule tehtyä asian eteen mitään. Sekä sitä, että olen niin realisti suhteiden suhteen. Tässä vaiheessa oisi toisaalta ihanaa olla yhtä naivi, kuin ystäväni. Uskoa kaikki ihanat sepustukset, ihastua, rakastua, uskoa onnelliseen loppuun. Näin kirjoitettenua näyttäsi siltä, että olen katkera. Mutta en ole. Uskon, että jossain on mies, joka saa mut tuntemaan. Pelkään ystäväni puolesta, kun se joutuu tarpeeksi kovan pleijerin kanssa tekemisiin, niin kestääkö se sitä.
Joka tapauksessa, kai tässä pitäisi aktivoitua pikkuhiljaa. Tarttis siis tehdä jotain. Hmmm…
Merkinnät RSS-syötteenä