kasvukipuja ja deittailua

Olen taas ihan v…t kaikkeen ja en mihinkään. Kai tai on vaan jotain naisten hormoonijuttua, en tiedä. Koitan sitä tässä miettiä, että mikä mua sitten oikeesti kiukuttaa. Kirjoittaessa on jotenkin helpompi myöntää mikä siellä syvällä v…a. Mietin just joku aika, kun ois niin ihana, kun ois ihan oma ”vakkari” kulta, jonka kanssa voisi höpöttää, soittaa keskellä päivää, yllättää, saada pitää vaikka joka ilta viekussa…ja sitten kuitenkin ajatuksin ahdistaa, että olisin kiinni jossakussa niin tiiviisti. Ei voisi tehdäkään enään niin kuin haluaa. En voisi treffailla ketä haluan. Kai tää on sitä erotuskaa vieläkin. Pelkään, että mua sattuu kuitenkin. Ja helpompi olla suhteissa, kun ei sekoita liikaa tunteita. A suhde menee siinä rajoilla. Olisn aivan onneton, jos se loppuisi. Mutta jäisin henkiin ja ikävöisin oman aikani A:ta. Suhde U:lle, kun annoin viimein periksi, niin tavallaan satutin siinä itseni kuitenkin.

Kai mä kuitenkin aina valitsen alitajuisesti suhteita, jotka ei toimi pidemmän päälle. A on mulle ihan liian nuori, Mister M naimisissa ( mut se suhde toimisi, jos….) ja U, no se on ihan oma juttu…eli ihan selkeä kaava. Ja nää jotka olisivat vapaita kuin taivaan lintu ja haluisivat taas olla mun kanssa, niin mä aina löydän niistä jotain vikaa, miksi ne ei sitten käy. Nytkin yksi mies, joka on tehnyt muhun pienen vaikutuksen on naimisissa. Ja hän kyllä on sitten ihan aikuinen, mua monta vuotta vanhempi, hah! Tää on siitä harvinainen mies, että ikäisekseen todella tiukassa kunnossa, karvaton…yes! Tai siis ei mikään puoliapina selkäkarvoineen, pitkä, huulet suudeltavan näköiset, just sopivasti lihasta tiukassa paketissa, tykkää kuitenkin pukeutua, muutoin niin äijä kuin voi olla, osaa jutella ja heittää sitten kyllä läppääkin. Mut sitten heittäytyy melko hiljaseksi, kun joutuu mun kanssa kahden, suorastaan ujoksi. Vai vaistoakohan se, että voisin…

Tekisi mieli alkaa taas opiskelemaan lisää, mutta kun tiedän itsestäni sen, että täytän sillä vaan tyhjiön itsessäni.