Eipä ole paljon mitään mielenkiintoa ollut ihmisten ilmoille. Miettinyt vaan asioita, eikä ne tunnu kirkastuvan yhtään. Joku varmaan jo tulisi hulluksi, jos olisi näin paljon yksin, mutta en mä. Mä en vaan vielä jaksa ihmisiä. Kai tää on tavallaan koko monivuotisen paskan loppu ja sen takia tää ajatustyö vie aikaa. Kaikki siteet vanhaan pitää katkaista ja miettiä, että mitä mä teen lopulla elämällä. Vai teenkö mitään. Mä en tiedä vielä mitä mä haluun oikeesti. Nyt, kun kaikki meni väkisin uusiksi. Täytyy vaan asennointua uudella tavalla. Ja nyt voisi sitten tehdä periaatteessa lähes mitä vaan. Mä haluun olla täysin varma, haluunko tehdä sitä samaa kuin ennenkin. Jaksanko, viekö kilpailuvietti taas vai osaanko laittaa muun elämän etusijalle. Jos en päädy samaan, kestänkö muuta. Pystynkö tehdä puoliteholla töitä.
Leima laittoi viestiä oiskohan ollu alkuviikosta, vastasin varmaan yhdellä lauseella. Likkakaveri soitellut ja Kai yhden kerran. Siinä on puhelinkontaktit tutuilta…tänään naapurin mies tuli yllättäen hakemaan niitä kirjoja tytöllensä. Siinä mun kosketukset ihmisiin. Sähköposti on oikeestaan aika hyvä keksintö. Mä saan erakoitua ihan rauhassa. Mutta mun on hirveen ikävä muutamia ihmisiä. Kai olemus rauhoittaa mut, turvallinen olo. Ja kaipaan sen juttelua ja opetusta, nyt mun pää on ihan lepotilassa ja tylsistyn. Patekin ois kiva nähdä ja tuikkivat silmät. Mister M haluaisin kädet mun ympärille rauhoittamaan, mutta sitä katsetta en nyt kestäisi. Se on huolissaan musta ja se näkyy sen silmistä. Mä en kestäisi sitä ilman, että hajoisin.
Keskeneräiset työasiat rassaa eniten. Toivottavasti kuulisin nyt pian liitosta miten hoitavat vai hoitavatko mitenkään. Sit taas sen jälkeen vasta pystyn tekemään muut siirrot. Kärsivällisyys ei ole mun hyve. Paskamaista odottaa ja odottaa…
Merkinnät RSS-syötteenä